VESTERISEN VIESTIEN PÄÄOTSIKOT LEHDITTÄIN

(Huomio: Alleviivatuista saat koko artikkelin klikkaamalla otsikkoa)

• Sukujuhla Halikossa 9-10.6.2007
• Marketta Valkjärvi: Puheenjohtajan palsta
• Amerikan sukuhaaran etsintä
• Menikö sinun sukulaisesi Amerikkaan tai Kanadaan?
• Joulunviettoa Laukassa vuonna 1840
• Sukuneuvosto 2007-2010

Viesti nro 15 painatuspäivä 1.12.2006 (Vesteristen Viesti - 15 vuotias)

• Merkintöjä Sukuseuran matkalta Valamosta
• Marketta Valkjärvi: Puheenjohtajan palsta
• Kesäpäiviä Keurusselällä, Matti Vesterinen
• Terttu Nuutinen 1924-2006
• Sukuseuralle kirjalahjoitus David Jordanilta
• Nuorisoseuratoimintaa
• Elämää kiinalaisin erityispiirtein
• Harmonikan kuningas, Viljo Vesterisen elämä ja musiikki
• Kylmän kourissa - kourat kylminä Japanissakin
• Vuoden tiedekirja 2004 - kunniamaininta

Viesti nro 14 painatuspäivä 28.9.2005

• Vesteriset jälleen kesäisellä sukuretkellä

• Marketta Valkjärvi: Puheenjohtajan palsta.

• Kaikki ei näy tv-ruudussa

• Oton tarina

• Mediakasvatus - mitä se oikein on ?

• Kuukausi yovona Beninissä.

• Vesteriset sukujuhlilla Jyväskylässä

• Marketta Valkjärvi: Puheenjohtajan palsta.

• Uusi sukukirja valmisteilla

• Evakko (Aino Vesterisen o.s. Uutun muisteluksia)

• Noora Niemi: Toivo Vesterinen 100 vuotta !

• Nuori harmonikkataituri Vesteristen suvussa (Juuso Vesterinen).

• Seppo I. Vesterinen: Kesäretki Saarenmaalle 6.-8.6.2003.

• Unto Vesterinen: Puheenjohtajan palsta.

• Unto Vesterinen: Arvo Vesterinen, In Memoriam.

• Hans Molander: Kaija Keeninen, In Memoriam.

• Soile Paasonen: Violence and Happy Endings (kuvataiteilija Hanna Vesterisen haastattelu).

• Unto Vesterinen: Pikahaastattelu stand up -koomikko Teemu Vesterisestä.

• Soile Paasonen & Justiina Westerinen: Tanssi on perustarve. (Teatterikorkeakoulussa tanssia opiskelevien Laura Vesterisen ja Eero Vesterisen haastattelu).

• Erkki Vesterinen: Pieksämäki – Savon sydän – Vesteristen kohtauspaikkana.

• Unto Vesterinen: Puheenjohtajan palsta.

• Suvi Vesterinen: Veljemme leijonamieli. Sukujuuriltaan Vesterinen. (Erik Erweksen haastattelu).

• Justiina Westerinen: Pala Westeristen historiaa. Esitelmä Vesteristen Sukuseuran sukujuhlassa 9.6.2002 Pieksämäellä.

• Esko Kujanpää: Suorapuheinen kenraali ja ärhäkkä kirjailija. (Veikko Vesterinen)

• Eräs karhunkaato vuonna 1852.

• Seppo I. Vesterinen: Sukuseuran kesäretki Viron Saarenmaalle kesäkuussa 2003.

• Reijo Vesterinen: Mylläri-Vesterinen teki myllystä kokouspaikan.

• Lasse Vesterinen: Vesteristen sukurahasto on perustettu tukemaan ensisijaisesti nuoria.

• Viron Vesterisiä tapaamassa 15.-16.6.2001.

• Kesällä 2002 kokoonnumme Pieksämäellä.

• Unto Vesterinen: Puheenjohtajan palsta.

• Timo Vesterinen: Juhlamalja Asko Rossille. 20. Antin soitto Kannonkoskella.

• Timo Vesterinen: Kipin kapin koulutietä.

• Justiina Westerinen: Jefferson´s Children. The Story of One American Family.

• Seppo Vesterinen: Muistojani evakkotaipaleelta.

• Justiina Westerinen: Savon metsärosvoista 1800-luvulla.

• Vesteriset kokoontuivat 450-vuotiaassa Helsingissä.

• Unto Vesterinen: Puheenjohtajan palsta.

• Reijo Vesterinen: Itse tehty leppäsoitin oli Antti Vesterisen ensiviulu.

• Justiina Westerinen: Kaikkea sitä näkee, kun vanhaksi elää.

• Anna-Liisa Rantanen: Toivo Vesterinen – virkeä ja sinnikäs sotaveteraani.

• Unto Vesterinen: Pitkospuitteni varrelta.

• Vesteristen sukuseuran rahasto perustettu.

• Jefferson Dorothy Westerisen esi-isä.

• Sukuseuran uusi vuosituhat alkaa Helsingissä.

• Unto Vesterinen: Sukuseuralaiset Karjalassa 19.-20.6.1999.

• Ervo Vesterinen: Puheenjohtajan palsta.

• Jäsenmäärä kasvuun.

• Timo Vesterinen: Johannes ja polkka.

• Musette ja Arlette. Ervo Vesteriseltä jälleen uusi Rudolf Koivu –kirja.

• Lönnrotinkatu 29 odottaa Vesterisiä.

• Erkki Petman: Osmon kohtalonhetket eivät unohdu milloinkaan.

• Timo Vesterinen: Vaiettu jälkikasvu. (Thomas Jeffersonin jälkeläisistä)

• Unto Vesterinen: Asuukohan Vesterisiä Venäjällä ?

• Justiina Westerinen: Hämeen ensimmäiset Vesteriset

• Timo Vesterinen: Menneisyys elää meissä nykyisyytenä. Sukuseuran 30-vuotisjuhla Kuopiossa.

• Ervo Vesterinen: Sukuseuran puheenjohtajan tervehdyssanat Kuopion sukujuhlassa 7.6.1998.

• Ervo Vesterinen: Puheenjohtajan palsta.

• Käsin tehtyä.

• Iltamat Vesteristen tapaan 6.6.

• Justiina Westerinen: Konstan lapsenlapset koossa.

• Harri Vesterinen: Internet sukututkimuksen apuvälineenä.

• Anne Itälinna: Ylimetsänhoitaja, konsuli Emil Vesterinen. Juhlapuhe sukujuhlassa.

• Lasse Vesterinen: Vihtori Vesterinen, Paasikiven ministeri.

• Timo Vesterinen: Olosuhde värille. (Kuvataiteilija Pekka Vesterisen haastattelu).

• Sukuretki Karjalaan toteutui.

• Justiina Westerinen: Sähköpostia Amerikanserkulta.

• Ervo Vesterinen: Puheenjohtajan palsta.

• Suvi Vesterinen: Kuulun Vesterisiin.

• Lasse Vesterinen: Historian usvaisilla vesillä.

• Riitta Nieminen: Ajatuksia Vesterisen -suvun juurilla.

• Helena Vesterinen: Ystäväkirje Nepalista.

• Ksylofonista viisiriviseen. Lady Vesterinen. (Haitarinsoittaja Seija Vesterisestä).

• Tapaamisia ja taidetta – elämänhalua parhaimmillaan. Sukujuhla ja –kokous Imatralla 8.-9.6.1996.
• Ervo Vesterinen: Puheenjohtajan palsta.
• Raija Cavonius: Mukavia muistoja Imatralta.
• Timo Vesterinen: Musiikki pääosassa. Vesteriset näyttivät osaamistaan sukujuhlassa.
• Leena Pulli: Musiikki, mitä se on. Juhlapuhe sukujuhlassa 9.6.1996.
• Leena Pulli: Johannes Vesterinen, nuori muusikkolahjakkuus.
• Laurin iltavirsi.

• Justiina Westerinen: Missä on eniten Vesterisiä ?
• Erkki Vesterinen: Puheenjohtajan palsta.
• Aino Kainulainen: ”Muut tekköö mitä ossoo, mutta Westerinen tekköö mitä tahtoo”.
• Jukka Vesterinen: Tekstiilitaiteilija Jukka Vesterinen.
• Riitta Nieminen: Ville – tulevaisuuden Vesterisiä.
• Matti Veijalainen: Musiikki aina mukana Kannaksen pojan matkassa. Imatralaisen harmonikan soittaja Väinö Vesterisen haastattelu.
• Timo Vesterinen: Vakuuttava vaikuttaja, Vihtori Vesterinen.
• Timo Vesterinen: Hyvin on Ervo satunsa lukenut.

• Sukukokous Vääksyssä 6.6.1992.
• Terttu Nuutinen: Juhlatunnelmassa.
• Jorma Vesterinen: Hyvät Vesteristen sukuseuran jäsenet, sukulaiset ! Puheenjohtajan palsta.
• Viljo Pentti Vesterinen: Omat esi-isät vuosisatain saatossa.
• Lasse Toivola: Viljo Vesterinen – legenda jo eläessään.
• Justiina Westerinen: Johanneksesta ja Annasta Ariin ja Anneen – Vesterisen suvun nimet 1585-1969.

• Sukukokous Vääksyssä 6.6.1992.
• Terttu Nuutinen: Juhlatunnelmassa.
• Jorma Vesterinen: Hyvät Vesteristen sukuseuran jäsenet, sukulaiset ! Puheenjohtajan palsta.
• Viljo Pentti Vesterinen: Omat esi-isät vuosisatain saatossa.
• Lasse Toivola: Viljo Vesterinen – legenda jo eläessään.
• Justiina Westerinen: Johanneksesta ja Annasta Ariin ja Anneen – Vesterisen suvun nimet 1585-1969.

• Ruth Varis: Minä, Vesterinen ennen ja jälkeen v. 1990 sukujuhlan. Viitasaarelainen kuvaus sukukokouksesta.

• Ervo Vesterinen: Matin puumerkin löytyminen. Sukukokouksen juhlapuhe.

• Seppo Vesterinen: Toimintamme tänään. Puheenjohtajan palsta.

• Lasse Vesterinen: Ajatuksia suvusta ja sukulaisuudesta.

• Toimitusneuvoston pj. Hans Molander: Vesteristen viesti

Viesti nro 4 painatuspäivä 1.11.1995

Justiina Westerinen 3.8.1995 

MISSÄ ON ENITEN VESTERISIÄ ? 

Yhtenäinen väestökirjanpito Suomessa ja Ruotsissa on maailman vanhinta. Mahdollisuu­det sukututkimukseen ovat meillä ainutlaatuisen hyvät, joskin täsmällisiä tietoja väestöstä ja väkiluvusta voidaan esittää vasta 1700-luvun jälkipuolelta alkaen, jolloin koko maasta on varsin kattavasti käytettävissä henki- ja kirkonkirjoja sekä väkilukutauluja. 

Suomen väestökirjanpito siirtyi atk-aikaan 1970-luvun alussa. Väestökirjatiedot kerättiin ensin henkikirjoista ja niitä täydennettiin kirkollisten viranomaisten paikallisista kortistoista kerätyillä tiedoilla. Näin syntyi koko maan kattava atk-järjestelmä, väestön keskusrekiste­riin. Rekisterin nimi on sittemmin muutettu väestötietojärjestelmäksi. Nykyään väestökir­janpito on täysin tietokoneistettu, tiedot päivitetään viidesti viikossa ja ne ovat jatkuvasti ajan tasalla. 

Kansallisarkistossa Helsingissä järjestettiin viime vuonna näyttely "Väestökirjoja Suomes­sa 450 vuotta", jonne Väestörekisterikeskus oli yhdessä tiedekeskus Heurekan ja Valtion tietokonekeskuksen kanssa toteuttanut helppokäyttöisen tietokoneohjelman suomalaisista sukunimistä.  

Suomalaisten sukunimet -ohjelman aineisto oli poimittu väestön keskusrekisteristä elokuussa 1994. Aineistossa oli 6,9 miljoonaa ihmistä, joista poimintahetkellä oli elossa 5,4 miljoonaa (0,4 miljoonaa ulkomailla). Ohjelmassa olivat mukana kaikkien vuonna 1969 elossa olleiden ja sen jälkeen syntyneiden suomalaisten alkuperäiset sukunimet. 

Ohjelmasta selvisivät alueittain ne paikkakunnat, joissa tiettyinä ajanjaksoina oli syntynyt eniten esimerkiksi Vesterisiä.  Jos heitä kunnassa oli alle 20, oli lukumääräksi merkitty 1-20 tietosuojan edellyttämän yksityisyyden suojan vuoksi. 

Oheiseen taulukkoon on kerätty ohjelmasta saadut Vesterisiä koskevat tiedot. Ennen sotia Vesterisiä syntyi eniten Uudellakirkolla, Rautalammilla ja Kanneljärvellä. Sotien jälkeen Helsinki on ollut ykköspaikkakunta. Nimien keskittyminen suuriin kaupun­keihin johtuu muuttoliikkeestä. 

Yleisimmät suomalaiset sukunimet (kesäkuu 1994) ovat suomenkielisillä Virtanen, Korhonen ja Nieminen, joita kaikkia on yli 22 000 ja ruotsinkielisillä Johansson, Lindholm ja Nyman (kaikkia yli 7400). Vesterisiä/Westerisiä oli 2765. 

PAIKKAKUNNAT, JOISSA ON SYNTYNYT ENITEN VESTERISIÄ VUOSINA 1935-1944, 1945-1965 JA 1966-1994  

  (Lähde: Väestön keskusrekisteri, elokuu 1994)

Paluu otsikoihin

Justiina Westerinen 

HÄMEEN ENSIMMÄISET WESTERISET 

Uusi koti Rautalammilla 

Elettiin noin 1500-luvun puoltaväliä, kun jossain Savon ja Hämeen välisessä erämaassa vaelsi pieni ryhmä Savon puolelta tulossa olevia ihmisiä. Joukkoa johti Tuomas Korhonen -niminen mies. Mukanaan hänellä oli perheenjäseniä: Heikki-veli, molempien vaimot, lapsia sekä muuan Olli Westerinen. Olli oli joko veljesten sisaren mies tai jommankumman vaimon veli. Välttämättömät tarvekalut oli koottu mukaan, evästä sujautettu konttiin, veneet oli lastattu, koirat juoksentelivat ympärillä, saattoipa purilaiden eteen olla valjastettuna hevonenkin. 

Hämäläisillä oli vanhastaan ollut Pohjois-Hämeen tavattoman laajoissa erämaissa omia nimettyjä eräpalstojaan, jonne kesällä lähdettiin kalastamaan ja metsästämään, mutta missä ei ketään vakinaisesti asunut. Valtion verotulojen suuruus riippui kuitenkin maanviljelystilojen määrästä, joten vuonna 1542 kuningas Kustaa Vaasa julisti kaikki nämä erämaat kruunun omiksi. Kenellä tahansa halukkaalla oli mahdollisuus asettua sinne asumaan, kunhan maksaisivat kruunulle kuuluvat verot. Samalla saatiin erämaihin asukkaita turvaksi mahdollisia venäläishyökkäyksiä vastaan.  

Tämä sopi Tuomaalle ja Ollille hyvin, sillä tuohon aikaan väestö oli Savossa kasvanut niin, ettei pienillä kotitiloilla tahtonut elantoa kaikille riittää. Peltoviljelys kulki vielä lapsenkengissään ja kaskiviljely vaati paljon tilaa.  

Hämeen pohjoisiin erämaihin oli syntymässä Rautalammin seurakunta ja sinne Tuomas ja Ollikin olivat matkalla. Kerkonjoensuusta entisiltä jämsäläisten eräsijoilta oli löytynyt hyvä talonpaikka - vain noin 60 vuotta myöhemmin kuin Kolumbus ”löysi” Amerikan. Todennäköisesti miehet olivat tehneet eräretkiä paikalle jo aikaisemmin ja rakentaneet sinne pienen sisäänlämpiävän kalasaunankin. Nyt oli kuitenkin tosi kyseessä, oli lähdetty lopullisesti uudisasukkaiksi. 

Kerkonjoensuuhun päätettiin jäädä. Ympäristö näytti sopivalta kaskeamiseen, kalastukseen ja metsästykseen ja veneellä pääsi hyvin parin peninkulman päässä olevalle kirkolle Talliniemeen. Rautalammin suurpitäjä perustettiin 1561 ja hallinnollisesti se kuului Hämeenlinnan lääniin. Alue oli hyvin laaja: se jakautui myöhemmin 27 itsenäiseksi kunnaksi. Noihin aikoihin tilallisia Rautalammilla oli jo n. 90 , mutta talot olivat kovin hajallaan, joten varsinaisista kylistä ei voinut oikein puhua. 

Olli asui aluksi yhteisessä talossa Tuomaan kanssa, mutta jo vuonna 1565 hän teki naapuriin oman talon. Hämäläisistä oli jatkuvaa harmia. He pitivät vanhoja eräpalstojaan edelleen ominaan ja hyökkäilivät silloin tällöin kalastusmatkoillaan savolaisten uudisasukkaiden kimppuun. Edellisenä vuonna rautalampilaiset olivat saaneet oikeuden päätöksen, jolla hämäläisten oikeudet Rautalammin alueella mitätöitiin, mutta vielä Olli Westerisen  Pekka-poikakin joutui asiasta taistelemaan. Vuonna 1601 Jämsän kirkkoherra riiteli Pekan ja Lemetti Korhosen kanssa käräjillä kaskesta, jonka Pekka ja Lemetti olivat kaataneet, mutta kirkkoherra väkivalloin polttanut ja kylvänyt ja korjannut siitä 30 tynnyriä ruista. Kirkkoherra väitti miesten ryöstäneen tästä 12 tynnyriä, vaikka kaski oli kuulemma Jämsän pappilan mailla. Myös kalavesistä riideltiin jämsäläisten kanssa.  

Olli ryhtyi riuskasti talonpitoon. Tasatahtia Tuomaan kanssa hän kartutti omaisuuttaan: vuonna 1571 molemmilla oli jo viisi lehmää, kolme hiehoa, kaksi tammaa, viisi lammasta ja kaksi sikaa kummallakin. Ollilla oli lisäksi yksi vuohi. Tuohon aikaan osa eläimistä asusti usein sisällä savupirteissä. Siellä saatettiin pitää lampaita, porsaita, jopa kovilla pakkasilla hevosia. 

Kaskiviljely oli raskasta, mutta runsaasti versova korpiruis antoi kaskissa hyvän sadon, usein paremman kuin pellosta olisi saatu. Lisäksi kaskissa viljeltiin naurista. Ruoanlisää saatiin metsästyksellä ja kalastuksella. 

Lapset kasvavat - suku jatkuu 

Ollilla oli ainakin Marketta ja Pekka -nimiset lapset. Pekka lienee syntynyt noin vuoden 1560 paikkeilla. 7-vuotiaaksi asti lapset kulkivat yleisesti paitaressuina, avojaloin, pitkä hihallinen pellavapaita yllään kesät talvet. Pienemmille tarpeilleen saattoi talvellakin pinkaista ulos ilman kenkiä, mutta enimmäkseen pienet lapset viettivät talven sisällä savupirtissä. Marketta avioitui aikanaan naapurin Paavo Korhosen kanssa. He saivat ainakin seitsemän poikaa, joiden kautta Korhosen suku levisi Rautalammille ja lähipitäjiin.  

Pekan ollessa noin 10-vuotias alkoi neljännesvuosisatainen sota Venäjää vastaan, myöhemmin pitkäksi vihaksi kutsuttu. Pekan nuoruuden aikana kulki Rautalammin kautta koko ajan joukkoja Käkisalmeen ja Pähkinälinnaan. Sotilaiden mukana kulkeutui toisaalta uutisia, toisaalta kulkutauteja. Olli kuoli ennen vuotta 1595, jolloin vihdoin solmittiin Täyssinän rauha ja raja Venäjää vastaan työntyi kauemmas itään. 

Rautalammin miehiä oli mukana myös vuosina 1596-97 käydyssä nuijasodassa, mutta Pekka ei todennäköisesti siihen onnekseen osallistunut.  Vuoden 1597 tammikuussa 600 talonpoikaa sai surmansa Savon nuijakapinassa Suursavon (Mikkelin) pappilan luona. 

Talonpoikien asema ei juuri parantunut uuden kuninkaan valtaanpäästyä, vaikka niin luultiin. Kaarle-kuningas alkoi antaa baltialaiselle aatelille läänityksiä Suomesta. Myös Westerilä joutui 1604 vuosikymmeneksi monien muiden rautalampilaistilojen joukossa  ratsumestari Fromholt Patkullin rälssiomaisuudeksi.  

1600-luku alkoi muutenkin Suomessa perin huonosti. Ilmasto oli poikkeuksellisen ankara ja katovuosia tuli usein. Jälkeenpäin on puhuttu ”pienestä jääkaudesta”. Kaskiviljelijän rankan työn lisäksi Pekka sai kuitenkin myös yhteisöllisiä luottamustehtäviä: hänet valittiin käräjille lautamieheksi vuosina 1595, 1600 ja 1601. 

Pekka meni naimisiin 1580-luvulla Inga Pekantytär Huuskosen kanssa, joka asui läheisessä Sonkarinsaaressa. Pekan lapsista tunnetaan parhaiten Lauri, Silvester ja Kaarina. Pekan poika Silvester rakensi oman talonsa isän talon viereen. Lauri siirtyi kotivävyksi Särkisaloon Heikki Raatikaisen eli Kolarin perheeseen. 1620 Kerkonjoensuussa oli neljä taloa, isäntinä Pekka ja Silvester Westerinen sekä Paavo ja Olli Korhonen. Pekan Kaarina-tytär nai  Pekka Sorrin, joka kotivävynä otti 1634 Pekan kuoltua isännyyden talossa. Pekan poikien kautta suku on jatkunut elinvoimaisena nykypäiviin saakka. Pieni osa jälkeläisistä asuu edelleen Rautalammilla, joka on vuodesta 1775 ollut erottamaton osa Savoa. Hämäläisinä Westeriset siis pysyivät vain noin 200 vuotta. 

Tärkeimmät lähteet:

Jalkanen, K.J. 1900. Rautalammin vanhan hallintopitäjän historia.
Korhonen, Ilkka. 1997. Rautalammin ensimmäiset Korhoset. Wanha Tuomas 5/97, s. 11-15.
Kuosa, Tauno. 1963. Jokamiehen Suomen historia I-IV. WSOY. Porvoo.
Luukko, Armas. 1951. Elinkeinot. Teoksessa Hämeen historia II. Hämeenlinna.
Saloheimo, Veijo. 1959. Rautalammin historia. Pieksämäki.
Vesterinen, Eero. 1969. Polvesta polveen. Vesteristen Sukuseuran julkaisuja nro 2. Tampere.

Paluu otsikoihin

Lanier, Shannon & Feldman, Jane. 2000

Jefferson´s Children. The Story of One American Family.

Random House. New York. 

Vieraillessaan Suomessa elokuussa 2001 Emil Westerinen ja hänen vaimonsa Julia Jefferson Westerinen toivat tuliaisina muutaman kappaleen uutta Amerikan kolmannen presidentin Thomas Jeffersonin lapsista ja heidän jälkeläisistään kertovaa kirjaa. 

Sanansa kirjassa saavat mielipiteet sekä sen puolesta, että Thomas Jeffersonilla oli lapsia myös neekeriorjansa Sally Hemingsin kanssa että vastaan. DNA-testein on osoitettu Sally Hemingsin nuorimman pojan Estonin sukulaisuussuhde Jeffersoneihin. Vain miespuolisilla on soluissaan Y-kromosomi. Kaikilla suoraan alenevassa polvessa olevilla miehillä on samanlainen tai lähes samanlainen Y-kromosomi. Koska Thomas Jeffersonilla ei ollut vihityn vaimonsa kanssa aikuisiksi eläneitä poikia, täytyi Jeffersonien Y-kromosomin vertailu aloittaa hänen setänsä miespuolisista jälkeläisistä. Minulle tosin hieman epäselväksi jäi, miksei vertailussa käytetty Thomas Jeffersonin veljenpojista alenevaa linjaa vai eikö heillä ollut katkeamatonta sarjaa poikia. 

Joka tapauksessa Estonin miespuolista jälkeläislinjaa seuraten päädyttiin Julia Jefferson Westerisen veljeen John Weeks Jeffersoniin, jonka verinäytettä verrattiin Thomas Jeffersonin sedän miespuolisten jälkeläisten DNA:han ja se täsmäsi ! 

Kirjaan on koottu haastatteluja niin Thomas Jeffersonin vihityn vaimonsa Martha Waylesin kanssa saamien tytärten jälkeläisiltä kuin myös Thomasin ja hänen neekeriorjansa Sally Hemingsin lasten jälkeläisiltä, mm. Westeristen perheeltä. Lisäksi kirjassa on sukuun kuulumattomien tutkijoiden kirjoituksia, mm. elämänkerrat sekä Thomasista että Sallysta, DNA-testit suorittaneen tohtori Eugene Fosterin haastattelu yms. Mielenkiintoinen tieto on myös se, että orja Sally Hemings oli Thomas Jeffersonin vaimon siskopuoli eli heillä oli sama isä. 

Thomas Jeffersonin ”oikeiden” lasten jälkeläisillä on hänen muistoaan vaaliva yhdistys,  Monticello Association, jonka jäseniksi myös Sally Hemingsin jälkeläiset haluaisivat päästä. Toistaiseksi heitä ei kuitenkaan ole hyväksytty joukkoon, vaikka yhteisissä tapaamisissa ovat olleetkin mukana. Amerikassa kun ollaan asiaan kietoutuu vankasti rotukysymys, kiusaantuneisuus siitä, tahraantuuko suurmiehen muisto hänen ”avoliittoonsa” ja hämmennys siitä, kuinka orjuutta periaatteessa vastustavalla presidentilläkin oli orjia. Thomas Jefferson vapautti vasta testamentissaan poikansa Madisonin ja Estonin. 

Sally Hemingsin jälkeläiset ovat ihonväriltään monenkirjavaa joukkoa: osa on hyvinkin mustia ja osa täysin valkoisia, kuten esim. Julia Jeffersonin perhe. He olivatkin kuvitelleet vanhan sukutarinan mukaan olevansa Thomas Jeffersonille sukua hänen setänsä kautta, kunnes totuus selvisi. Kirjan kirjoittaja Shannon Lanier on itse Sally Hemingsin Madison-pojan jälkeläisiä ja puhuukin sateenkaariperheestä. Hänen mukaansa Thomas Jeffersonin jälkeläisillä ihonväriin katsomatta olisikin oiva mahdollisuus yhdistää Amerikka pienessä mittakaavassa tunnustamalla olevansa yksi perhe. 

Justiina Westerinen

Paluu otsikoihin

SAVON METSÄROSVOISTA 1800-LUVULLA 

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana on juuri ilmestynyt dosentti Antti Lappalaisen kirjoittama kirja ”Savon metsärosvojen jäljillä”, jossa kerrotaan 1820- ja 1830-luvuilla ympäri Savoa murtovarkauksia, ryöstöjä ja palkkamurhia tehneistä rikollisista ja heidän rötöksistään. Kirjaa voi tilata SKS:n oman myymälän (Hallituskatu 1, 00170 Helsinki, sähköposti: kirjamyynti@finlit.fi) lisäksi kirjakaupoista kautta maan. Kirjan hinta on 130,81 mk. 

Kirjassa kerrotaan tuomiokirjojen valossa, kuinka rikoksia tehtiin, minkälaisia tuomioita niistä saatiin ja yritetään pureutua myös tekojen taustoihin. Kirjaan sisältyy runsaasti myös kansantarinoita tunnetuista rosvoista. Teksti on sujuvaa, elävää ja helppolukuista. Sukututkimuksellinen puute on kuitenkin se, ettei rosvojen koko elämänkaarta ole selvitetty tarkasti. Pienistä epätarkkuuksista huolimatta kirja on kuitenkin mielenkiintoista ajankuvausta. Erityisen kiinnostavaksi kirjan tekee se, että yksi siinä esiintyvistä rosvoista on nimeltään Paavo Vesterinen. 

Kuka sitten oli Paavo Vesterinen ? Olen koonnut tähän myös tietoja, jotka eivät käy ilmi Lappalaisen kirjasta. Paavo syntyi Rautalammin kirkonkirjojen mukaan 20.6.1798 (em. kirjassa syntymäajaksi mainittu vain vuosi 1799) Jauhomäen kylässä, joka vuoteen 1782 asti oli kuulunut Pieksämäkeen, sittemmin Suonenjokeen ja 1900-luvun alusta Rautalampeen. Hänen vanhempansa olivat talollinen Paavo Vesterinen ( s. 27.1.1757) ja Kaarina Karhunen. Paavo nuorempi oli siis poikkeuksellisesti talonpoikaistaustainen, vaikka useimmat metsärosvoiksi päätyneet olivat yleensä entisiä sotilaita tai muuta tilatonta väkeä. Paavo meni naimisiin Suonenjoella 9.11.1823 Susanna Katariina Liperon kanssa ja  Jauhomäen kylässä heille syntyi 15.4.1825 tytär Klaara Vilhelmiina. 

Paavon rötöskierre alkoi samana vuonna. Ensimmäisen murron hän teki joulukuussa 1825, jolloin hän murtautui tilallinen Aatami Ryyttärin aittoihin. Elokuussa 1826 Paavo suunnisti Lauri ja Aatami Jalkasen ja tammikuussa 1927 Antti Voutilaisen tilalle. Sen jälkeen Paavo tuotiin Kuopion vanhaan kruununvankilaan tutkintovankeuteen, josta hän kuitenkin karkasi ilmeisesti kesällä 1827, koskapa vieraili taas omavaltaisesti tilallinen Pekka Koivistoisen aitoissa heinäkuussa 1827 ja osallistui elokuussa Leppävirralla tehtyihin ryöstöihin vankilassa tapaamiensa kumppanien kanssa. 

Kun Paavo palautettiin Kuopion vankilaan, hänen vaimonsa Susanna seurasi miestään Kuopioon, jossa synnytti pojan, Fredrik Vilhelmin, 24.11.1828. Kuopion vankila vuoti Lappalaisen mukaan kuin seula, joten Paavo karkasi sieltä taas keväällä 1830 yhdessä neljän muun rosvon kanssa. Lopulta Paavo tuomittiin näyttöongelmien vuoksi vain Ryyttärin ja Voutilaisen tiloille tehdyistä murroista. Hänelle langetettiin 31 paria raippoja ja kahden vuoden vankeus Viaporin pahamaineisessa vankilassa sekä kirkkorangaistus Kuopion emokirkossa. Viaporissa vuosina 1831-33 Paavo käyttäytyi hyvin. Ennen kuin Paavo vapautui Viaporista vankilan johto lähetti Vaasan hovioikeudelle kirjeen hänen käyttäytymisestään vankeusaikana mainiten, että siinä ei ollut mitään moitittavaa. 

Paavon vapautumisen jälkeisestä ajasta Lappalainen ei kirjassaan kerro mitään. Liekö Viapori katkaissut rosvonuran lopullisesti ? Tarkemmat tiedot Paavon myöhemmistä vaiheista puuttuvat. Suonenjoen kuolleista ei hänen nimeään löydy, myöskään syntyneissä ei mainita hänen lapsiaan. Esikoistytär Klaara Vilhelmiina on mennyt naimisiin ja perustanut perheensä Karttulaan. Ehkä se on suunta, josta Paavon vaiheiden selvittämistä tulisi jatkaa. 

Justiina Westerinen

Paluu otsikoihin

PALA WESTERISTEN HISTORIAA 

Justiina Westerinen 

Esitelmä Vesteristen Sukuseuran sukujuhlassa 9.6.2002 Pieksämäellä 

Kerron tässä esityksessäni jonkin verran lähinnä Westeristen Savon sukuhaaran vaiheista ja lähden liikkeelle 1500-luvulta. Tehdessäni sukuseuran viime vuonna julkaisemaa kirjaani Konstan Kronikka jouduin aika paljon lukemaan erilaisia historiateoksia ja niiden pohjalta kartoitin, missä Westerisiä asui  tuolloin. 

Vuonna 1541 laadittiin Savosta ensimmäinen maakirja, johon merkittiin jokaisen verovelvollisen nimi ja hänen suoritettavakseen arvioitu vero ja silloin nimeltä mainittuja Westerisiä asui jo Juvalla, Säämingissä ja Rantasalmella. Karjalan kannaksella Westerisiä oli ainakin Kanneljärvellä ja Muolaassa. Savon Westeriset ovat alun perin tulleet Karjalasta, mutta jo aiempina vuosisatoina, joista ei ole säilynyt kirjoitettuja tietoja. 

Hämeenlinnan lääni ulottui tuolloin hyvin pohjoiseen, Pielavedelle asti. Hämäläisillä oli vanhastaan ollut Pohjois-Hämeen laajoissa erämaissa omia nimettyjä eräpalstojaan, jonne kesällä lähdettiin kalastamaan ja metsästämään, mutta siellä ei ketään vakinaisesti asunut.  Valtion verotulojen suuruus riippui kuitenkin maanviljelystilojen määrästä, joten vuonna 1542 kuningas Kustaa Vaasa julisti kaikki Pohjois-Hämeen erämaat kruunun omiksi. Kenellä tahansa halukkaalla oli mahdollisuus asettua sinne asumaan, kunhan maksaisivat kruunulle kuuluvat verot. Kuningas oli luvannut, että hämäläisillä eräsijojen entisillä omistajilla oli etuoikeus asutukseen, mutta hämäläiset eivät olleet innostuneita muuttamaan korpeen. Muuttajat olivat savolaisia, joiden omat asuinalueet olivat käyneet ahtaiksi. Rautalammin suurpitäjä alkoi muodostua Pohjois-Hämeen erämaihin 1500-luvun puolenvälin jälkeen. 

Vesteristen sukukirjassakin on pohdittu, tuliko ensimmäinen Rautalammin Westerinen, Kerkonjoensuuhun talonsa rakentanut Olli, suoraan Kanneljärveltä, mutta minä olen useammastakin syystä päätynyt siihen, että hän muutti lähempää, Savosta. Vuonna 1564 Olli Westerisen nimi merkittiin Rautalammin veroluetteloihin ja hänestä johtaa minuun, kuten moneen muuhunkin täällä, suora jälkeläislinja. 

Olli ja hänen jälkeläisensä kaskesivat metsää miespolvien ajan. Kaskirukiista leivottu leipä, kaskinauriista tehdyt haudikkaat ja laatikot sekä suolakala olivat pääasiallista ruokaa. Ilmasto oli 1600-luvulla poikkeuksellisen kylmä ja katovuosia tuli usein. Ja jos halla vei viljan, tuli ankara nälkä. Pienempiä nälkäaikoja oli usein, mutta vuosina 1696-97 olivat suuret nälkävuodet koko Suomessa. Nälkätalvena 1696-97 kuoli yli neljännes Suomen puolimiljoonaisesta väestöstä. 

Nälän lisäksi ahdistivat myös sodat. 1500- ja 1600-luvulla sodittiin lähes koko ajan: käytiin Kreivisota, sota Venäjää vastaan, seitsenvuotinen sota Tanskaa vastaan, pitkä viha, nuijasota, 30-vuotinen sota ja sota Venäjää ja Tanskaa vastaan. Sotaväkeen joutumista pelättiin, sillä se tiesi lähes varmaa kuolemaa joko sotakentillä tai kulkutautien vuoksi sotilasleireissä. Ja verot nousivat joka tapauksessa huimasti. 

1714-21 oli ison vihan aika, jolloin venäläiset miehittivät Suomen. Vauraampi väestö pakeni suurin joukoin Ruotsiin, mutta talonpojat korkeintaan piileskelivät lähimetsissä. Rautalammillekin tuli vihollisia ja vuonna 1714 he tuhosivat täysin Kerkonjoensuun Westerilän, jonka isäntänä oli tuolloin Lauri Westerinen. Laurilta poltettiin 3 tupaa, talli, keittokota, 2 navettaa, 2 aittaa, 8 lehmää, 7 hiehoa, 30 lammasta, 4 sikaa, 2 vuohta, vene, puolitoista nuottaa ja 150 verkkoa. Surmansa sai myös kaksi pientä lasta. Sen on täytynyt olla musertava katastrofi. 

Isonvihan päätyttyä 1721 alettiin omaisuutensa menettäneille puuhata verohelpotuksia. Kansallisarkistosta löytyy vuonna 1724 tehtyjä Lauri Westeristäkin koskevia asiakirjoja. Laurille aiheutetut tuhot oli todettu katselmuksessa vuonna 1722. Silloin todettiin, että tilalla oli jäljellä yksi pieni, sotilastorpan luota siirretty pirtti, kelvoton karjasuoja, yksi vanha, mutta seiniltään käyttökelpoinen rakennus, jossa ei ollut kattoa, yksi riihi ja sauna. Pelloista ¼ oli kesantona ja muut osat viljelyksessä, mutta huonokuntoisia. Aidat olivat rapistuneet ja ojat umpeenkasvaneet, mutta laidunmaa oli käyttökelpoista. Metsä kelpasi vain polttopuiksi ja kaskettavaksi. Kalavedet olivat vähäisiä ja humalatarhaa ei ollut. Neljän naapurin kanssa yhteinen mylly oli kovin huonokuntoinen. Rautalammin kesäkäräjien ehdotuksen mukaisesti maaherra myönsi Laurille neljä verovapaata vuotta. 

Kerkonjoensuussa Westeristen savupirtit kohosivat vuosisatojen ajan. Kun edellinen lahosi tai vihollinen sen poltti, rakennettiin uusi. Westeriset olivat levinneet Kerkonjoensuusta myös Pielavedelle ja silloiseen Pieksämäkeen kuuluvalle Suonenjoelle jo 1600-luvulla. Vielä 1830-luvulla 2/3 esim. Pielaveden asumuksista oli sisäänlämpiäviä. 

Kerkonjoensuusta ei ollut pitkä kirkkomatka, mutta Rautalampi oli laaja erämaapitäjä, jonka syrjäisimmiltä kolkilta oli. Lapsia oli perheissä paljon, mutta paljon heitä myös kuolikin. Lapset tuli periaatteessa kastaa nopeasti syntymän jälkeen, mutta aina se ei onnistunut. Kirjallisuudesta löytyy esim. seuraava hauska kuvaus Pölkin emännästä: 

”Legendaariseksi on niin ikään tullut Pölkin emäntä Rautalammilta. Vihdoin kirkkoon lähtiessään hänellä oli miesvainaja kuoletettavana, uusi puoliso vihittävänä ja kaksi poikaa kastettavana. Toinen näistä  vanhasta, toinen uudesta liitosta. Kastettavat juoksivat itse koko matkan. Toinen rähjäsi, ettei kyllä rupea Paavoksi ja toinen puolestaan intti haluavansa olla Esa.”

(Hämäläinen-Forslund, P. 1987. Maammon marjat) 

Ja taas Westeriset polttivat kaskea, kalastivat ja hoitivat karjaa. Tullaan jo 1800-luvulle.

Suomen sota käytiin 1808-09 ja Suomi liitettiin Venäjään. Kansallisuusaate alkoi nostaa päätään.

Elias Lönnrot liikkui runonkeräysmatkoillaan myös Rautalammin seuduilla ja hän on kirjoissaan kuvaillut mm. rautalampilaisten juhlavaatetusta. 

1867-68 olivat viimeiset suuret nälkävuodet. Taas leivottiin hätäleipää. Nälkä ja kerjäläisten mukana levinneet kulkutaudit tappoivat jälleen pitkälti yli 100.000 suomalaista. 

1800-luvun loppupuolella alkoi teollistumisen ja uusien keksintöjen aika. Höyrylaivat alkoivat syrjäyttää purjealuksia. Westerisilläkin on osansa Savon höyrylaivaliikenteen alkuvuosikymmenien kehityksessä. Keiteleläinen kauppias ja puutavaraliikemies Johannes Westerinen rakennutti Keitele-nimisen tervahöyrytyyppisen aluksen Nilakan rannalla Vuonamonlahdessa vuonna 1900 sekä Armas-nimisen hinaajan Mikkelissä vuonna 1902.  Tämän lisäksi myös maanviljelijä ja sahanomistaja Lauri Westerinen - ministeri Vihtori Vesterisen isä - Kivijärveltä osti 1904 Sorsa-nimisen höyrylaivan ja rakennutti vuonna 1905 Riikka-nimisen aluksen, joilla hän liikennöi Kivijärvellä ja Pääjärvellä. Rautateitä rakennettiin 1860-luvulta alkaen. Mm. isoisäni isä veljineen oli rakentamassa Riihimäen ja Pietarin välistä rataosaa. 

Köyhää tilatonta väestöä oli maassa paljon. Venäläisten sortotoimenpiteet Suomessa kiristyivät 1800-luvun lopulla, jolloin alkoi myös suomalaisten muuttoaalto Amerikkaan. Siinä olivat Westerisetkin mukana. Siirtolaisinstituutin siirtolaisrekisteristä (www.migrationinstitute.fi) löytyy 94:n Amerikkaan vuosina 1896-1929 muuttaneen V/Westerisen tiedot. Osa palasi takaisin, mutta osa jäi suuren veden taakse loppuiäkseen. Vuonna 1905 lähti Terijoelta mm. muuan Esa Westerinen, jonka poika Emil Westerinen perheineen vieraili viime kesänä ensimmäistä kertaa isiensä mailla ja josta oli juttua edellisessä Vesteristen Viestissä. 

Suomi itsenäistyi vuonna 1917 ja kansalaissota käytiin heti alkuvuodesta 1918. Valtioneuvoston kanslia käynnisti pari vuotta sitten Suomen sotasurmat 1914-22 -projektin, jonka internetissä olevasta hakurekisteristä (www.narc.fi) voi nimellä etsiä tuolloin kuolleita. Westeriset ovat olleet yleisesti varsin vaatimattomissa oloissa eläviä, minkä voi päätellä siitäkin, että tiedostossa olevista 25:stä V/Westeris-vainajasta vain kaksi taisteli valkoisten puolella ja loput 23 olivat punaisia. 

1900-luvulla keksittiin uusia lääkkeitä, mm. antibiootit, jotka ovat pelastaneet lukemattomien lasten ja aikuistenkin hengen. Mm. tuhkarokkoa ja monia tulehdustauteja ei enää pidetä hengenvaarallisina. Pitkällisen taistelun jälkeen Suomeen säädettiin oppivelvollisuus ja nykyisin lähes kaikki Westerisetkin käyvät vähintään peruskoulun. Ruokaa on riittävästi.  Elämä on helpottunut suuresti. 

Lopuksi haluaisin lukea Konstan Kronikka -kirjasta sen viimeisen kappaleen:

Lasten kuolemat, sodat, nälkä, hammassärky, pelottavat synnytykset, huonot vaatteet ja asunnot, syöpäläiset, niskassa oleva verottaja, kantoja täynnä olevat kasket ja kiviset pellot ovat olleet Westeristenkin arkipäivää. Sitkeästi he ovat kuitenkin ponnistelleet nälkävuosien ja muiden vastoinkäymisten läpi, yrittäen luotsata kasvavaa ja väliin tautien vuoksi vähenevää lapsilaumaansa kohti aikuisuutta. Jokusen auringonpaisteisen lepohetken, sairaudesta toipuvan lapsen hymyn ja täyden ruoka-aitan tuottaman turvallisuudentunteen olisi heille jokaiselle suonut.  

Kiitos elämästä esi-isät!

Paluu otsikoihin

ERÄS KARHUNKAATO VUONNA 1852 

Wiitasaaresta 16 p. huhtikuuta.

Pitäjästämme on ennenki silloin tällöin aina tapettu karhuja, ja lopulla mennyttä kuuta kaadettiin yksi. Talonpoika Lassi Westerinen, tämän seurakunnan Wuosikosken kylästä, oli nimittäin 30 p. maaliskuuta, metsässä käydessään, nähnyt nallin kuusikkoa kamuavan. Waan kuin hän sattui olemaan yksinänsä, ei hän woinut sille mitään, jonkatähden kiiruhti heti kotiinsa. Seuraawana päiwänä oli 10:nen riskiä miestä ko´olla, joiden seassa eräs wanha karhun kaataja, loismies Johan Korhonen, joka pantiin päällysmieheksi ai´otulle karhun jahdille. He läksiwät, warustettuina pyssyillä, keihäillä ja muilla aseilla, ja tapasiwat metsän kuninkaan entisessä kuusikossansa, jossa kiljui ja repi puun juuria, kuin kuuli miesten tulewan. Korhonen käski nyt kaikkia wetämään itseänsä takasin eräälle likiolewalle aukeelle aholle, siinä tarkoituksessa, että saisiwat karhun metsästä sinne, niin että tappelo muka käwisi paremmin aukealla tantereella. Tämä sotapetos onnistuiki hywin; karhu tulee kiljuen katsomaan wihollisiansa, mutta saapi samalla läpi watsansa suuren tussariluodin, jonka Lassi Westerinen ampui. Tästä ottaa karhu pakoon tiheään kuusikkoon, jossa kuitenki wielä kiljuu ja pauhaa, waikka weri hurmehti luodin reiästä. Nyt kiiruhtaa eräs innokas jahtimies, Johan Leppänen, nallin perästä tiheään metsään tappaaksensa pedon paikalla, ja sillä tawalla lopettaa koko jahdin; toiset kumppalit kielsiwät häntä tästä, ja erinomattain Korhonen, joka tunsi karhun tawat. Waan Leppänen ei huolinut muiden kiellosta; hän meni karhun perästä pyssy kädessä ja osoitti, mutta eipä pyssy lauennutkaan; siitä oli pudonnut pii. Karhu käänsiin nyt Leppästä kohti, ryntäikse hänen päälle ja särkee häneltä kumpaisetki kädet pahan päiwäisesti, jonka tehtyä alkaa hywää kyytiä mennä muiden jahtimiesten luokse, mutta saa terwetuliaiseksi wahwan paukkeen ja kowan luodin oikeaan lapaansa; tällä kertaa ampu Korhonen, ja karhu kaatui. Mutta mitä olla ! Ei aikaakaan kuin nousi uudelleen ylös ja hyppää takasin metsään, jossa ottaa Leppäsen käpälöihinsä, repii häneltä pään ja jalat sen siiwoisiksi ja ottaa sitte pakoon. Kuitenki lie katunut liian wähä pahaa tehneensä, jonkatähden käänsiin samassa takasin ja rupee kolmannen kerran Leppäsen kimppuun. Ennenkuin muut ennättiwät tulla hätään, nylkee karhu nyt lujilla koprillansa saaliiltansa oikean korwan ja päänahan aina alaleukaan asti, johon ne jäiwät riippumaan, kuin toiset tuliwat ja antoiwat karhulle kuoleman kolauksen. 

SUOMETAR 11.5.1852, sivu 4

Paluu otsikoihin

TANSSI ON PERUSTARVE 

Vesteristen Viestin toimittajat tapasivat tanssia opiskelevat Laura ja Eero Vesterisen lokakuussa Teatterikorkeakoululla. Kahvikupin ääressä jutusteltiin tanssista ja sukuseurasta ja sukulaisuudesta. Kävi ilmi, että vaikka Lauran isä ja äiti ovat Kuopiosta ja Eeron isä Suonenjoelta, heidän yhteinen esi-isänsä löytyy varsin kaukaa. Hän on noin 1585 Rautalammilla syntynyt Silvester Vesterinen. 

Missä iässä ja miten aloititte tanssin ? Mistä innostus lähti ? 

Molemmat ovat aloittaneet varsinaisen tanssijanuransa aika myöhäisellä iällä. Isä tosin vei Eeron Kansallisoopperan balettikouluun jo 9-vuotiaana, mutta harrastusta kesti silloin vain neljä vuotta. Murrosiässä Eero jätti tanssin useaksi vuodeksi ja pelaili lähinnä sulkapalloa. Kallion ilmaisutaidon lukiossa nykytanssitunnit alkoivat kiinnostaa liikkuvaista nuorta miestä. Ammattina tanssi ei silti käynyt heti mielessä. Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitoksesta Eero kuuli vasta lukiossa ja pyrkiminen sinne oli impulsiivinen ratkaisu, ei niinkään pitkän harkinnan tulos. 

Laura puolestaan harrasti aktiivisesti taitoluistelua ikävuosien 5-18 välillä. Vasta lukiossa ollessaan hän alkoi käydä varsinaisilla tanssitunneilla ja pyrki jo abikeväänä ensimmäistä kertaa Teatterikorkeakouluun, mutta silloin ovet eivät vielä auenneet. Lukion jälkeen Laura opiskeli Turun ammattikorkeakoulussa tanssinopettajan tutkintoa, mutta halu esiintyväksi taiteilijaksi oli niin kova, että hän jätti tämän koulutuksen kesken päästyään nyt syksyllä Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitokselle. 

Miksi tanssi on mielestäsi tärkeää ?  

Laura & Eero: Tanssi on perustarve. Tanssiminen on fyysistä empatiaa. Kaikki lähtee liikkeen ilosta. Haluan tuottaa elämyksiä sekä itselleni että katsojille. Saada aikaan ”jotain, joka tuntuu jossain”. Ei tanssi yksin ketään pelasta, muttei siitä haittaakaan ole. 

Millaiset olivat tanssitaiteen laitoksen pääsykokeet ? 

Pääsykokeet ovat kolmivaiheiset ja kestävät enimmillään viisi päivää. Joka välissä karsitaan hakijoita. Eeron mukaan poikien on hieman helpompaa päästä sisään, koska hakijoista suurin osa on tyttöjä, mutta miestanssijoitakin tarvitaan. Mitään mieskiintiöitä ei kuitenkaan ole. Lauran ja Eeron mielestä pääsykokeisiin kannattaa tulla ihan riehakkaalla mielellä, vaikka osallistuminen tietysti jännittääkin vähän. 

Miten Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitos poikkeaa aiemmista tanssiopinnoistanne ? 

Laura: Kyllä siinä on selvä ero, että ollaan yliopistossa. Näkökulma on tutkivampi. Paljon tilaa annetaan myös omalle löytämiselle. Opettajia on helppo lähestyä ja kysymykset otetaan hyvin vastaan. Suomalaista nykytanssia arvostetaan ulkomailla suuresti, vaikka Hollanti onkin mielestäni nykytanssin mekka. Olin vuosi sitten kolme kuukautta opiskelijavaihdossa Portugalissa opiskelemassa tanssia ja pidän kokemusta hyvin antoisana. Sikäläisessä tanssioppilaitoksessa opetettiin hyvin tekniikkapainotteisesti, mutta esim. Graham-tekniikkaa olen pystynyt soveltamaan nykyisissä opinnoissani. 

Eero: Painotetaan itsetarkastelua. Hyvää on se, että on mahdollisuus saada henkilökohtaista palautetta. Opiskelijoita ei paineta yhteen muottiin, vaan on suuri vapaus keskittyä omaan suuntaansa. Huonoa on ollut liian vähäinen yhteistyö näyttelijäopiskelijoiden kanssa. Esiintyjiksihän kaikki kuitenkin tähtäävät. 

Onko teillä ollut tai onko nyt tanssillisia esikuvia ? 

Yksittäisiä esikuvia kummallakaan ei ole nuoresta pitäen ollut. Paljon ja vaihtelevia hyviä tanssijoita ovat sekä Laura ja Eero nähneet. Eero suostui sentään nimeämään Tommi Kitin ja Jyrki Karttusen taiteilijoiksi, joilta on saanut paljon vaikutteita. 

Onko tanssija taiteilija vai käsi-/jalkatyöläinen ? 

Opiskelussa on tarkoitus saada välineitä ja löytää sitä kautta keinoja. Siinä mielessä tanssija on käsityöläinen. Mutta kun perusteet on opittu, voi luoda asioita uudella tavalla. Siinä vaiheessa hän on taiteilija. 

Ehditkö harrastaa jotain muuta tanssin ohella ? 

Eero: Lueskeluun on aina aikaa, mutta eipä juuri muuhun. 

Laura: Maalaan öljyväreillä ja olen joskus aikaisemmin soittanut enemmänkin pianoa. Nytkin on hauska jäädä tänne koululle joskus pimputtelemaan. 

Missä teitä on tähän mennessä voinut nähdä esiintymässä ? 

Eero: Esiinnyin syksyllä Ismo-Pekka Heikinheimon ”Paina nappia” –tanssipelissä Helsingin kulttuurikeskus Stoassa. Koko kesä oli harjoituksia ja varsinaisia näytöksiä oli 11 kpl elo-syyskuussa. Kukin esitys kesti kaksi tuntia ja esityksissä yleisö sai äänestää muutamasta vaihtoehdosta nappia painamalla, miten teos etenee. Todella mielenkiintoinen interaktiivinen teos.

Äskettäin esiinnyin myös Turussa Jyrki Karttusen ”Digital Duende” –produktiossa,  kahden miehen duetossa, joka peilaa espanjalaisuuden ja suomalaisuuden välistä maailmankuvaa. 

Laura: Turussa opiskellessani olin mukana mm. Turun ylioppilasteatterin off-tuotantoon kuuluvassa teoksessa, jossa kolmen hengen tiimissä sekä näyttelimme, tanssimme ja lauloimme. 

Onko tanssista leipäpuuksi Suomessa ? Mitä aiot tehdä ”isona” ? 

Eero: Huonosti. Teoriassa on kyllä mahdollista saada töitä freelancerina, mutta työt ovat huonosti palkattuja. Olen juuri valmistumassa tanssitaiteen kandidaatiksi ja pääsemässä opiskelujen jälkeen vähän käsiksi tanssin freelancer-kenttään. En pyrkinyt ainakaan vielä maisterikoulutukseen, vaan aion välillä tanssia työkseni. Kaikenlaista pientä on tiedossa, mutta ei niistä sen enempää. 

Laura: Olen vasta aloittanut opinnot täällä ja keskityn nyt niihin. Hieman opetustyötä minulla on sen ohella: opetan entisen seurani kilpaluistelijoille tanssia. Tulevaisuudessa tanssimisen lisäksi myös koreografin työt kiinnostavat. Aktiiviuran jälkeen voisin ajatella tekeväni kyllä myös jotain ihan muuta. Haaveissa kajastelee monenlaista, esim. kahvila jossain Ranskan maaseudulla… 

Lopuksi terveisenne kulttuuriministeri Tanja Karpelalle ? 

Lisää rahaa tanssille ! Eero muisteli jostain lukeneensa, että koko Suomen tanssikentän saama valtion rahoitus on samansuuruinen kuin pelkästään Svenska Teaternille tuleva. Tanssi olisi myös saatava valinnaisaineeksi peruskouluun. Tanssi opettaa Lauran ja Eeron mukaan tunteitten käsittelyä ja purkamista hyväksytyllä tavalla. 

Vesteristen Viestin toimitus toivottaa onnea ja menestystä kummallekin nuorelle taiteilijalle. Pidetään nimet mielessä ! Toivottavasti saisimme heidät esiintymään ensi kesän sukujuhlaankin. 

SOILE PAASONEN          JUSTIINA WESTERINEN

Paluu otsikoihin

VESTERISET SUKUJUHLILLA JYVÄSKYLÄSSÄ 

Kesäkuun toisena viikonloppuna vuonna 2004 n. satakunta Vesteristä, entistä Vesteristä ja Vesterismielistä kokoontui Jyväskylään perinteisille sukujuhlille. Lauantaina kokoontuminen alkoi Alvar Aallon museossa ja illalla tapaamista jatkettiin risteillen Päijänteellä Savupirtin Apajalle syömään ja iltaa viettämään. Laivamatkalla Seija Vesterinen soitteli harmonikkaa ja laulatti matkustajia. Tunnelma oli varsin lupsakka. 

Rantauduttuamme Savupirtillä, kokoonnuimme vanhaan tupaan, jossa isäntämme kertoili paikan historiasta ja vanhoista tavoista. Ruokapaikkana oli vanha puunkuljetusalus, joka aikoinaan on seilaillut Päijänteellä. Ruoka oli hyvää ja vatsat pullottivat. Vesterisiä kun ollaan niin puhe pulppusi, soitto soi ja laulaa lurittelimme lauluvihkosen alusta loppuun Seijan tahdittamana. Lisäksi Juuso Vesterinen, josta löytyy juttua toisaalta tästä lehdestä, Seppo Vesterinen ja Seija Vesterinen musisoivat kolmistaan haitareineen. 

Juhliin oli saatu oikein amerikanvieraskin: Jorma Puranen lännenhatussaan. Hänen haastattelunsa nähtiin myöhemmin syksyllä TV-uutisissakin, kun Floridassa hirmumyrskyt tekivät tuhojaan. Hänen talostaankin oli katto kärsinyt pahasti. Illan päätteeksi siirryimme kahville viehättävään ”häätaloon”, jonka sisustus henki vanhaa puuta ja pellavaa. Savupirtin Apajalle on kerätty vanhoja olkikattoisia rakennuksia runsaasti ja ne muodostivat yhdessä varsin mielenkiintoisen ja maisemaan sopivan miljöön, varsinkin kun aurinkokin päätti näyttäytyä meille järven toiselta reunalta kullaten veden. 

Palattuamme kaupunkiin ja Hotelli-Albaan kokoonnuimme vielä kabinettiin arpomaan Varjosen Annelin ja Vesterisen Lassen keräämiä arpajaisvoittoja, joita olikin melkoinen määrä. Melkein kaikki voittivat jotakin. 

Varsinainen juhlapäivä sunnuntaina valkeni kauniina ja lämpimänä. Päivä aloitettiin Jumalanpalveluksella Jyväskylän kirkossa, jossa saarnasi kirkkoherra Eivor Pitkänen, kolehti kannettiin Jyväskylän seudun Dementiayhdistyksen toiminnan tukemiseksi. 

Juhlalounaalle kokoonnuimme puolelta päivin Hotelli-Albaan ja sen jälkeen siirryimme Jyväskylän Yliopiston kokoustiloihin sukukokoukseen. Sukukokous vahvisti uudet säännöt ja valitsi uuden kahdeksanjäsenisen sukuneuvoston. Varsinainen sukujuhla pidettiin sukukokouksen jälkeen. Juontajana toimi Maj-Lis Hytönen, Jyväskylän seudun Dementiayhdistyksen puheenjohtaja, joka varsin mallikkaasti ja tomerasti vastasi käytännön järjestelyistä sukujuhlan onnistumiseksi Jyväskylässä. 

Juhla alkoi tanssitaiteen opiskelija Laura Vesterisen sooloesityksellä ”Nimetön”. Se oli mielenkiintoinen esitys, tanssia ilman musiikkia. Sukuneuvoston puheenjohtaja Unto Vesterinen toivotti väen tervetulleeksi. Tämän jälkeen sytytettiin perinteisesti poismenneiden muistolle kynttilä ja pianisti Heini Siirola soitti ”Laurin iltavirren”. Juhlaesitelmän piti dosentti Lasse Kangas Jyväskylästä, aiheenaan ”Sukuseuratoiminnan merkitys kansainvälisyyden aikana”. Jo Pieksämäen sukujuhlasta tuttu Juuso Vesterinen Taipalsaarelta soitti harmonikalla ”Chim chim cheree” ja ”Baby elephant walks”. Stand up -komiikkaa esitti jyväskyläläinen opettaja Marko Kämäräinen. Varsin sattuvin tekstein hän taisi pidentää elinaikaa usean kuulijan kohdalla, josko sanonta naurun ikää pidentävästä vaikutuksesta pitää paikkansa. 

Sukuneuvoston ”muistamiskomitea” puheenjohtajanaan Anneli Varjonen on laatinut ohjeet miten sukuneuvosto huomioi toiminnassa mukana olleita. Olin itsekin näiden kultaisen rintamerkin saaneiden joukossa ja tässä yhteydessä pyydänkin saada kiittää huomionosoituksesta. Erityisenä huomioinnin kohteena, joka valitettavasti oli estynyt saapumaan paikalle oli sukuneuvoston pitkäaikainen monitoimimies Timo Vesterinen, joka useana vuonna vastasi mm. Vesteristen Viestin toimittamisesta. Hänelle sukuneuvosto myönsi Vesteristen uuden viirin. Tilaisuus päättyi yhteislauluna laulettuun Keski-Suomen kotiseutulauluun. 

Sukujuhlassa kiersi 100-vuotisonnittelukortti, johon juhlakansa kirjoitti onnentoivotuksensa Kuopiossa samana päivänä 100 vuotta täyttävälle Toivo Vesteriselle. Kuten sukukokous päätti, seuraava sukukokous on vuonna 2007, eli kolmen vuoden kuluttua, mahdollisesti Turun-Helsingin akselilla. 

Lopuksi haluan kiittää sukujuhlan onnistuneesta toteutuksesta ensinnäkin Maj-Lis Hytöstä, sukuneuvoston jättänyttä puheenjohtajaa Unto Vesteristä, Anneli Varjosta ja Lasse Vesteristä mittavan palkintovalikoiman keräämisestä ja erityisesti Seppo Vesteristä Halikosta yleismiesjantusena. 

Juhlan tekevät kuitenkin viime kädessä ne vieraat, jotka juhlassa mukana ovat: oli mukava, että tulitte. Toivottavasti tapaamme kolmen vuoden kuluttua ! 

Riitta Nieminen

Paluu otsikoihin

PUHEENJOHTAJAN PALSTA 

Tulin valituksi sukuneuvoston puheenjohtajaksi 2.10.2004 pidetyssä sukuneuvoston kokouksessa. Samassa yhteydessä kuulin myös, että puheenjohtajalla on ollut tapana kirjoittaa Vesterisen Viestiin puheenjohtajan palstalla.

Asun perheineni Vääksyssä, joka on Asikkalan kuntakeskus. Vääksy kuuluu Päijät-Hämeeseen ja tunnetaan ehkä parhaiten kanavastaan. Syntyisin olen Muoniosta. Isäni Viljo Vesterinen ei kuitenkaan ole syntyperäisiä lappilaisia, vaan on kotoisin Suonenjoelta. Edustan siten Vesteristen sukupuussa savolaista sukuhaaraa, vaikka en ole koskaan Savossa asunutkaan.

Viime keväänä en vielä pystynyt seuraaman sukujuuriani isäni puolelta muutamaa sukupolvea pitemmälle. Sukukirjasta löytyvät kyllä tiedot isästäni ja hänen isästään, mutta jo isäni isoisän kohdalta tiedot puuttuvat. Tämä aukko sukupuussani ei silti minua pahemmin vaivannut. Minut havahdutti miettimään tarkemmin sukujuuriani vasta tyttäreni Annamarin tokaisu ”Miten sinä et suvustasi enempää tiedä?”, hänen tehdessään historian tehtäväksi saamaansa sukupuuta.

Vaikka en kyennyt auttamaan tytärtäni hänen tehtävässään, kiinnostukseni sukuni tutkimiseen hänen harvaoksainen sukupuunsa kuitenkin viritti. Rohkaistuin ottamaan yhteyttä sukulaisiini tietoja saadakseni ja pian tapahtuman jälkeen hakeuduin myös sukututkijan peruskurssille. Kurssi osoittautui kohdallani menestyksekkääksi. Sen ja sukulaisiltani saamien tietojen avulla löysin puuttuvat tiedot isäni isoisästä ja hänen isästään. Puuttuvien tietojen löytymisen jälkeen oli helppoa seurata sukukirjasta sukupolvia taaksepäin aivan kirjan alkusivuille asti. Oli hieno tunne löytää sukujuurensa.

Toivoisin, että mahdollisimman moni suvun jäsen voisi kokea saman tunteen sukujuuriensa löytymisestä, minkä minä koin. Sukukirjasta oli itselleni suuri apu sukujuurieni selvittämisessä. Meillä kaikilla on nyt mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten hyvä meidän sukukirjamme on. Mitä paremmin onnistumme täydentämään sukukirjasta nyt puuttuvat tiedot uuteen kirjaan, sitä paremmin se meitä palvelee.

Sukuneuvoston jäseniltä ei edellytetä tarkkaa tietoa sukujuuristaan. Omalla kohdallani sukujuurieni tietäminen kuitenkin helpotti lupautumistani ehdokkaaksi sukuneuvostoon. Koska en ole toiminut mitenkään aktiivisesti sukuseurassa, itse asiassa olen kuulunut siihen vasta pari vuotta, valintani sukuneuvostoon puhumattakaan sen puheenjohtajaksi, oli itselleni melkoinen yllätys. Toivottavasti olen luottamuksenne arvoinen.

Henkilökohtaisesti olen tavannut vain ani harvoja sukuseurani jäseniä lähisukuani lukuun ottamatta. Ainoat läheisemmät kontaktit ”sukuuni” sain vasta toissa kesänä tapahtuneella Saarenmaan matkalla. Puheenjohtajakauteni aikana toivonkin tutustuvani mahdollisimman moniin teistä. Halutessanne voitte ottaa minun yhteyttä soittamalla minulle tai lähettämällä postia joko kirjeitse tai sähköpostin välityksellä. Lopuksi toivotan kaikille lehden lukijoille hyvää ja rauhallista joulun aikaa ja onnea uudelle vuodelle. 

Marketta Valkjärvi

Paluu otsikoihin

EVAKKO 

Aino Vesterinen o.s. Uuttu syntyi 25.9.1908 ja vihittiin avioliittoon Paavo Vesterisen (27.1.1907) kanssa kesällä 1927. Sekä Paavo että Aino olivat syntyneet Uudenkirkon Inossa. Aino Vesterinen tallensi perinnettä ja murretta ja kirjoitteli lehtijuttuja sekä muisteli elämänvaiheitaan 6-osaisessa radio-ohjelmassa. Hänet on palkittu mm. Uusikirkko-seuran kultaisella ansiomerkillä ja Kalevalaseuran tunnustuspalkinnolla. Seuraava teksti on Ainon ja Paavon pojan, Maurin, toimittama lyhennelmä Aino Vesterisen kirjoituksesta vuodelta 1989, jolla hänet valittiin Karjalan Liiton vuoden muistelijaksi. 

Talouselämä kukoisti kotikylässäni Inossa syksyllä 1939, peltoa oli raivattu, viljelysopimuksia oli tehty perunajauho- ja Antrean sokerijuurikastehtaan kanssa. Ihmisten mielialaa kohotti vielä tieto Suomen olympiaisännyydestä kesällä -40. Parempi on kansojen kohdata Olympialipun alla kuin sodassa. Mutta kylä täyttyi reserviläisistä. Mieheni oli nostomies ja aamuisin armeijan auto vei hänet linnoitustöihin. 

Saimme tiedon 29.11., että perunavaunu odottaa asemalla, perunasouvi alkaisi aamulla. Joimme aamukahvia, kun kuului rysäys ja ikkunat helisivät, kello rämähti seinällä. Menimme ulos, auto vei Paavon. Taas jysähti - meitä tulitetaan !! Tykkien suulieskat leimahtelivat Krostadtista ja laivoista merellä. Itätaivas loimusi verenkarvaisena. Appeni valjasti hevosen, lapset pian pois tykkitulesta ! Puin unisia lapsia kun sähköjohto katkesi. Kodin ovea sulkiessa ei ollut aikaa tunteiluun; pöydälle jäi puoliksi juotuja kahvikuppeja. 

Ida Sirkiä puki lapsiaan, kun kranaatti räjähti melkein eteisessä ja surmasi reserviläisen. Vanhempani olivat auttamassa lehmää poikimaan, kun tulitus alkoi; äkkiä pakoon sedän taloon, täällä olikin jo hevonen valjaissa ja perhe reessä. Setä sanoi: ”Jos henkennä o teile kallis ni käykää rekkee, ajetaa Rieskalaa, siit ko heittää ampumaast ni tullaa takasii !” Paluuta ei tullutkaaan. 

Rieskalan talo täyttyi pakolaisista. Sain lapset yöuneen; katselin kun ennen niin iloiset ukkelit istuivat nyt vaitonaisina kasvojensa juonteet kuin graniittiin veistettyinä. Suojeluskuntalainen Saukkonen astui tupaan: ”Lähtekää matkaan, Uusikirkko tyhjennetään tänä yönä, linja-auto odottaa portilla; miehet ajavat hevosensa Hytin kylään ja luovuttavat ne valtiolle.” Täällä vasta saimme virallisen lähtökäskyn. Tupa tyhjeni hetkessä; appeni ei minua jättänyt vaan piteli polvillaan nukkuvaa lasta minun sitä pukiessa. Itkin etten ehdi lasten kanssa autoon. ”Lapsia ei jätetä”, kuului ovelta, jonne kuljettaja oli tullut. Eräs vanhus tuskaili: ”Kene saunaa hyö miu nyt kulettiit, nii o ahas jot ei kääntymää pääse.” Yön vietimme patrun parantolassa. Kuului huutoja - täällä kuolee vanhus ja toisaalla - missä on Uudenkirkon kätilö ? Aamulla olimme Perkjärvellä. Iso rakennus oli täynnä sotilaita, jotka lauloivat Hämäläisten laulua. He kysyivät mistä tulen ? Vastasin tulevani Suomenlahden rannalta venäläisten tykkitulen alta. 

Siirryimme rautatielle sotilaskuljetusvaunuun, näimme kun tulenlieskat löivät ulos Viipurin ikkunoista. Vähän myöhemmin tuli ilmahälytys; jäin lasten kanssa vaunuun sokean tädin seuraksi. Ulos, karjaisivat sotilaat ovelta; - täällä on sokea enkä jätä häntä yksin ! ”Meillä on käsky ettemme saa jättää ketään vaunuihin” kuului jo lauhkeammin ja he auttoivat tädin suojaan. Hälytyksen jälkeen matka jatkui. 

Katselimme maisemia, tuolla harmaa juova kohoaa punaisen tuvan piipusta. Se oli mielestämme maailman kaunein näky. Meillä ei ole enää kotia eikä mitään muutakaan. Appeni oli luovuttanut hevosensa ja löysi meidän vaunumme - sulki syliinsä lempivunukkansa ja itkuun ratketen sanoi: ”Jok työkii lapskullat uotta näi etähääl !” Kouvolan asemalla isäni työtoveri kuoli vaunuumme, Punaisen ristin miehet veivät hänet. Juna hytkähti liikkeelle, jäimme sanattomiksi. Sitten lauloimme Hermannin muistolle virren: Ah Jeesus Kristus armahda, eroni joutuu kerran. Se oli koruton muistohetki kiitävässä umpivaunussa. 

Lahdessa oli pimeys, vain sinervä valopiste näkyi liikkuvan, hälytyspillit huusivat, kuului loksauksia, kun vaunujen ovia suljettiin. Juna lähti puskemaan päin pimeää kuin kuiluun. Joka hetki pelkäsimme kiskojen olevan poikki ja syöksymme suoraan Manalaan. 

Määränpäässä meitä odotti asumaton pieni mökki, johon mahdutettiin 37 henkeä. Ei astioita, vaatteita; muurin kylki lämmittämisen jälkeenkin paleli kättä. Oven täydeltä alkoi tuiskuta talvikylmää pahnaa petitarpeiksi, halot pantiin tyynyiksi. Olimme levossa kuin silakat suolassa, täysissä ulkovarusteissa kenkiä myöten. Lapsia oli sääli, hekin joutuivat kantamaan sodan taakkaa. Lattia oli painunut irti seinästä, raosta huokui kylmää - valitin vilua. Appeni sanoi: ”Tuo sie tähä miu paikallei, jos mie mahtusi vaik istumaa kammari ove alle.” Köllähdin vanhan Rokka Nikun viereen. 

Ruokailemassa kävimme kahden kilometrin päässä. Sitten tuli muutto Huittisiin, missä maalaistalo otti meidät ystävällisesti vastaan; siunattu asia pääsimme saunaan. Emäntä vaan ihmetteli: ”Teillähän on vielä kultasormus, me olemme luovuttaneet ne jo valtiolle.” Tämä rengas onkin nyt ainoa omaisuuteni. Koti jäi täysineen sotilaiden lämmitellä, pellot ja metsät jäivät armeijan käyttöön taistelutantereeksi; jäljelle jäi sormus ja akka, vieraaseen navettaan omat lehmät jäivät ammumaan hoitajaansa. 

Keväällä muutimme Kokemäelle. Hyvästellessä kiitin isäntäväkeä, kun he niin auliisti olivat jakaneet kotinsa meidän kodittomien kanssa. Isäntä lupasi: ”Kun saatte oman paikan niin annan teitille eläimen alkua”. Kiertelimme vielä kahdeksan vuotta Suomen niemeä välillä Karjalassa käyden, ennen kuin kohotimme oman kurkihirren. Siihen mennessä oli tuo hyväsydäminen isäntä ehtinyt jo kuolla. 

Kokemäellä tuli Nikkasen pariskunta meillä käymään. Nikkanen kehui apelleni: ”Myö päästii oikee hyvvää talloo. Aatteleppas ko agronoomis isäntä tulloo sanomaa miule, jot lähe häne kanssaa saunaa.” Appeni kuunteli vaiti ja sanoi: ”Toimittaa siu nyt tuota kehhuu, jot käit saunas tei isännä kans. Mut mieko käi mei emännä kans saunaas.” Emäntä sanoi ovelta meille, että saatte lähteä saunaan. Luulimme talonväen jo kylpeneen ja äijä sonnustautui saunaan. Sauna oli korkea kuin riihi, yläkerrassa otettiin löylyt ja alakerrassa pestiin. Äijä seisoi alakerrassa Aatamin puvussa, kun yläkerran rappusilta alkoivat sääret näkyä; emäntä laskeutui sieltä ja sanoi: ”Menkää te nyt vuorostanne löylyyn, isäntä jäi sinne vielä loikomaan.” 

Lapsuustoverini Anna matkusti junalla käymään Kokemäellä hevoshuutokaupassa, jos vaikka löytyisi oma hevonen. Kohtasimme - junassa tuttu sotilas oli sanonut hänelle: #Siint sait lämpimä paika, siu mieheis läks justii siint.” Sotilas oli vielä tietänyt, että meidän molempien veljet olivat palanneet terveinä sodasta. Lankesimme toistemme kaulaan ja itkimme nyt ilosta ohikulkijoista välittämättä. Tässä Tulkkilan kadulla laukesi sodan aikana kärsitty pelko ja ahdistus. Poikkesimme Annan kanssa vielä kirkkoon seuraamaan sankarivainajien siunausta; kuoro lauloi, arkkujen äärillä omaiset kukkineen; tilaisuus sai meidänkin - ventovieraiden - silmät kastumaan ! 

Vihdoin saimme puoliksi kylmän tilan. Karjalassa alkanut raivaustyö jatkui, alkoi rakentaminen. Kaikesta oli puutetta, tavarat kortilla vaatteita myöten, varsinkin rautanaulat olivat kiven alla, vaikka maailmassa oli rautaa riittämiin peittämään ruosteella Summan ja Siiranmäen. Koulutimme lapset. Raivaaja nukkuu jo nurmen alla. Yksin istun elon iltaa ikkunanpieleen nojaten kuin elämältä tähteeksi jääneenä. Eivät heilu merentakaiset valonheittäjien kiilat öisellä taivaalla valaisten huoneen ikkunaan osuessaan. Suomenlahden laineet eivät välky enää silmän ilona, eikä merenanti palvele sivuelinkeinona. Sinne jäi ruostumaan myöskin raivaajan kuokka. Mutta uuden kotiseudun ikkunasta avautuvat laajat Perniön viljavat vainiot, täyteläiset tähkäpäät huojuvat lupaavina. 

Inon tyttö Aino Vesterinen

Paluu otsikoihin

Toivo Vesterinen 100 vuotta! 

Toivo Vesterinen syntyi 12.6.1904 Kanneljärvellä (Uudellakirkolla )Ville ja Loviisa Vesterisen perheeseen. Toivo oli perheen toinen lapsi, sillä hänen isoveljensä Eino oli syntynyt kahta vuotta aikaisemmin. Perheen muut lapset olivat 1909 syntynyt Yrjö ja 1913 syntynyt Lempi. 

Nuoruutensa Toivo eli Karjalassa, mutta myöhemmin työt johdattivat hänet Savoon ja Kuopioon. Elämäntyönsä Toivo teki Rissalan lennostossa, jossa hän palveli sotilasmestarina. Hän jäi virastaan täysin palvelleena eläkkeelle vuonna 1952. 

Toivo avioitui vuonna 1930, Hilma Maria Tapanan kanssa, jonka kanssa hän ehti viettää avioelämää yhteensä 44 vuotta. Toivo jäi leskeksi vuonna 1974. 

Terveydestä huolehtiminen on aina ollut Toivolle tärkeä asia, josta johtuen hän on aina pitänyt hyvää huolta kunnostaan harrastamalla runsaasti liikuntaa. Toivo nautti kovasti myös luonnon helmassa liikkumisesta ja hän kävi mielellään kalastamassa, sienestämässä ja marjastamassa vapaa-aikanaan. 

Ulkomaanmatkailuakin Toivo on ehtinyt elämänsä aikana harrastaa. Hänen matkansa ovat suurelta osin suuntautuneet Venäjälle ja Itä-Euroopan maihin, kuten Unkari, Romania ja Bulgaria. Hän on matkoillaan käynyt myös Pohjois-Norjassa. Venäjänkielentaitonsa vuoksi Toivo on muutamaan otteeseen saanut toimia ryhmämatkoilla tulkkina muille matkustajille, esimerkiksi ravintoloissa hän on auttanut muita kääntämällä ruokalistoja suomeksi ja tilannut annoksia kielitaidottomien matkustajien puolesta. 

Toivo asui terveenä omassa kodissaan kevääseen 2002 asti, missä hän hoiti itsenäisesti kaikki kotiaskareet. Kotona sattuneen tapaturman seurauksena hän joutui muuttamaan Harjulan sairaalaan. Siellä hän elelee pirteänä, hyväntuulisena ja hänellä on aina pilke silmäkulmassaan. Hän lukee paljon kirjoja ja seuraa muutenkin aktiivisesti maailmanmenoa medioista. Ainoastaan kuulo on Toivolla iän myötä hieman heikentynyt. 

Toivo vietti 100-vuotissyntymäpäiviään 12.6.2004 Harjulan sairaalassa, jossa häntä lukuisien sukulaisten ja ystävien lisäksi muistivat laulullaan myös Kuopion sotaveteraanit. Toivo on ensimmäinen 100 -vuotta täyttänyt sotaveteraani Kuopion sotaveteraanien joukossa.

Toivo on aina ollut kova tanssimaan ja tietysti nämäkin juhlat päättyivät tanssiin…kultainen nuoruus. Juhlapäivä Kuopiossa oli lämmin ja aurinkoinen ja kaikille mukava ja mieliin painuva.

Paluu otsikoihin

OTON TARINA 

Isäni Otto Vesterinen on syntynyt 5.10.1866 Vesannolla savupirtissä Rutkolan talon maalla. Mummin nimi oli Eeva Loviisa ja ukki oli Johan Vesterinen. Isovanhempani olivat molemmat Rutkolassa palveluksessa ja saivat tavan mukaan mökin paikan, missä voivat pitää lehmää ja velvollisuus oli tietysti käydä työssä talossa tarpeen vaatiessa. Ukki teki kaikkia puusepän töitä, rekiä ym. mitä taloissa tarvittiin ja sahasipa iltapuhteissa kotona lehmänsarvista kampoja. Oli siis taitava käsistään. 

Isäni vartuttua rippikouluikään hänet lähetettiin Reisjärvelle setänsä luo suutarinoppiin. Evästä oli tietysti nyytissä ja oli sitä rahaakin ollut 20 penniä; sen kun vaan tietä kävelemään. Setä opetti isäni kirjoittamaan ja lukemaan ankaralla kädellä kaiken muun opin lisäksi. Suutarit olivat siihen aikaan oppineempia kuin mökinpojat ja eihän niitä kouluja ollut, mistä lienevät mestarit tietonsa ammentaneet. Isä ei pitänyt ensinkään koko suutarin hommasta, vaan karkasi Sievin-Kannuksen ratatöihin - oli kai jostain kuullut sinne miehiä menevän. Siellä rautaroikassa hän joutui sepän apulaiseksi ja kirimiesten porukkaan. 

Kutsunnassa isäni hyväksyttiin Mikkeliin Tark'ampujapataljoonaan no 6. Hän valmistui neljän koulutusvuoden jälkeen hyvillä arvosanoilla aliupseerikoulusta varustettuna (kaikissa aineissa 10 ja yksi 9) ja pääsi Hartolaan poliisiksi. Vanha nimismies von Schrowen otti hänet apulaisekseen ja asumaan kotiinsa, jossa isäni oppi aatelisperheen käytöstapoja ja rupesi itsekin opiskelemaan lakiasioita. 

Nimismies von Schrowen pojat olivat isäni ikäisiä ja kouluja käyneitä, eräs heistä oli tunnettu runoilija Uhno von Schrowe. Nimismiehen kuoltua tuli nimismieheksi Broms, joka oli nimismiehenä useita vuosia. Isä oli oppinut jo käräjäasioita ajamaan ym. lakihommia ja muutti poikamiehenä asumaan kirkon tuntumaan vuokralaiseksi. Hän oli innokas laulumies, liittyi kanttori Savion laulukuoroon ja oli toisten mukana puuhaamassa nuorisoseuraa. Vielä naimisissa ollessaankin isä oli mukana nuorisoseuran näytelmissä (Saarijärvellä). 

Huldan ja Oton yhteinen taival (1896-1920) 

Hulda Liikanen oli kesäaikaan enonsa Janne Bergströmin konttorissa Hartolassa enoaan auttamassa ja sillä reissulla hän tutustui isääni Otto Vesteriseen niissä nuorisoseuran lauluhommissa ja he menivät yksiin leipiin vuonna 1896 Huldan ollessa 23-vuotias. Minä (Lempi) synnyin Hartolassa 30.7.1898. Vielä naimissa ollessaan äitini Hulda oli opettajana Pohjolan kansakoulussa Hartolassa aina Impin syntymiseen asti (22.02.1900). 

Naimisiin mentyään äiti ja isä asuivat Hartolassa useissa paikoissa vuokralla, sitten 5 vuotta Seppälä nimisessä Koskipään torpassa, missä meillä oli kaksi hevosta, viisi lehmää ym. Torpasta oli tehtävä "taksvärkkiä" kaksi päivää viikossa ja sitä varten oli Ananias, joka muut päivät teki torpan töitä. Lehmiä hoiti palvelija Heta. Synnyin Huldan ja Oton vanhimpana lapsena . Hartolassa meitä lapsia oli aluksi kaksi: minä Lempi (s. 1898) ja Impi (1900) ja torpalle syntyi vielä Ilmari (s.1903) ja Eino (s.1906). Isä oli Joutsan, Leivonmäen ja Luhangan piiri vt.nimismiehenä vv. 1904-1905. Tänä aikana hänellä oli aina hevonen matkassa, kun siihen aikaan ei ollut autoja ja piti tehdä pitkiä virkamatkoja. 

Naimissa ollessaan äitini Hulda meni vuonna 1905 Lahteen kunnalliskodin johtajattaren kursseille, joka oli kestoltaan jonkun kuukauden vai olisiko se ollut jonkun viikon. Pitkältä se aika minusta 7-vuotiaasta tuntui. Muistan sen vieläkin, vallankin kotiintulon riemua jouluksi. Saimme Impin kanssa kaupungista ostettuja leikkikaluja ja porsliinisen nukenkahviserviisin sekä kumpikin isot nuket, jotka liikuttelivat silmiään ja sehän tietysti oli maailman seitsemäs ihme. Liekö ollut Lempin nukke kauniimpi, mutta Impi löi minun nukkeni pään pöydänreunaan, mitä minä kovin murehdin, koska se tietysti särkyi. 

Myöhemmin tuli nimismiehiksi niin sanottuja "ryssän kumartajia", kouluja käyneitä, jotka kuitenkaan eivät ammattiaan osanneet eikä heistä kansakaan pitänyt eikä tietysti isäkään, joka jo tehtävät osasi paremmin. Muistan vieläkin, kun ne olivat nuoria, sotilaspukuisia ja virkavaltaisia, ja kulkivat komeasti niin, että vain sapelit kalisivat. Eivät ne kauan viipyneet, kun huomasivat, ettei heistä pidetty. Kansa vahti iltaisin selkään antaakseen. Nimismiehet vaihtuivat nopeasti. 

Muutto Saarijärvelle (1907-1918) 

Vuonna 1907 isä haki Saarijärvelle poliisiksi. Äiti kirjoitti kiireesti todistusjäljennöksiä ja minä olin isän kanssa Koskipään majatalon luona odottamassa hevospostia, minkä mukaan viime tipassa hakemuspaperit jätettiin. Sitten muutettiin hevoskulkueena Saarijärvelle. Saarijärvelle muutettuamme 1907 nuorempi lapsikatras sitoi äidin kokonaan kätkyen viereen. Lapsia syntyi perheeseen vielä Väinö (1908), Vieno (1909), Niilo (1913) ja Aino (1916). Kaksi lasta oli kuollut aivan pieninä. 

Koettelemusten vuodet (1918-1920) 

Saarijärveltä isä haki vuoden 1918 syksyllä Kauhajoelle ylikonstaapeliksi, mikä oli Saarijärven jälkeen huomattavasti parempi paikka, kun oli useita poliiseja ja isälle jäi vaan konttorityöt, mihin hän oli tottunutkin. Me olimme kaikki iloisia parempien olosuhteiden toivossa, vaan miten kävikään? Perhe muutti sitten aikanaan - saatiin kauniit huoneet ja kaikki näytti sujuvan hyvin. Sotavuonna 1918 isä sairastui. Siihen aikaan oli espanjalainen influenssa kovasti liikkeellä juuri kapinan jälkeen ja sen seurauksena isä sai yöllä vasemmanpuoleisen halvauksen nukkuessaan. Tauti parani jonkun verran niin, että isä pääsi jotenkin kävelemään. 

Sairauden takia isäni piti ottaa ero toimesta ja perhe muutti takaisin Saarijärvelle. Isä yritti jonkun verran ajaa vielä käräjäasioita. Mutta sitten tuli kuume ja "öljy loppui lampusta" kuten isä sanoi vähän ennen kuolemaansa. Hän kuoli vappuaamuna 1920. Perhe asui pienessä mökissä, kun asuntoja ei ollut enempi kuin nytkään. Isälle tuli vasta kuoleman jälkeen eläke, jota hän oli niin odottanut, koska perhe eli puutteessa. Isä oli kuollessaan 53 -vuotias. 

Teksti on lyhennelmä Oton tyttären Lempi Vähälän muistiinpanoista vuodelta 1969, jotka on julkaistu Liikasten sukuseuran nettisivuilla osoitteessa http://www.liikastensukuseurafi/rist.htm. 

ETSINTÄKUULUTUS: Tietääkö joku lukijoista, kuka oli Oton Johannes -isän (s. 5.6.1838) isä ? Vastaukset voi lähettää Justiina Westeriselle joko postitse tai sähköpostilla (katso yhteystiedot kohdasta sukuneuvosto).

Paluu otsikoihin